TIEDOTE 17.6.2009
Lastenklinikoiden Kummit ry:n teettämän tutkimuksen mukaan suuri osa suomalaisista kokee itsensä riittämättömäksi kotona tai työelämässä. Vanhempi–lapsi -suhteen laatua selvittävän tutkimuksen toteutti lahjoituksena Eccu Finland Oy. Tutkimukseen osallistui yli 1000 suomalaista.
Lastenpsykiatrian vastaavan ylilääkäri Leena Repokarin mukaan riittämättömyyden tunne on toisinaan hyvä ja asianmukainen tunne. Repokarin mukaan on hyvä muistaa myös, että lasten kannalta on erinomaista, että vanhemmat eivät ole täydellisiä. ”Yleensä kun vanhempi havaitsee oman riittämättömyytensä ja tuntee siitä syyllisyyttä, se johtaa siihen, että ei toimi kovin huonosti”, sanoo Repokari.
Tutkimuksen mukaan vanhempien epävarmuus kasvattajina korostuu erityisesti lasten tullessa murrosikään. Vastaajien mukaan mm. sopivien rajojen asettaminen ja riitatilanteiden hallinta koetaan haasteelliseksi. Noin 50 % vanhemmista uskoo työstressin vähentävän heidän voimavarojaan olla lastensa kanssa. Tutkimuksen mukaan isän epävarmuus liittyy varsinkin tyttären kasvatukseen. Hyvänä vanhempana itseään pitää 76 % vastaajista.
Repokarin mukaan rajojen asettaminen on nykypäivänä monille ongelmallista. “Yltiöindividualistinen kulttuurimme korostaa aivan liikaa yksilön oikeuksia yhteisöllisyyden ja sosiaaliseen realiteettiin sopeutumisen sijaan. Kun samaan aikaan aikuisuus ympärillä horjuu, lapset jäävät liian yksin hämmentävien asioiden kanssa ja joutuvat liian aikaisin aikuisten maailmaan, jonka monisäikeisyyttä he eivät vielä hallitse.”
Tutkimuksessakin esiintynyttä kysymystä erilaisista säännöistä ja rajoista Repokari kommentoi seuraavasti: ”Moni vanhempi pohtii sitä onko liian tiukka, kun oman perheen rajat ja säännöt tuntuvat olevan tiukemmat kuin muissa perheissä. Tätä murrosikäiset käyttävät myös häikäilemättä hyväkseen saadakseen vapauksia joita "kaikilla muillakin on". Tässä suosittelisin vanhemmille yhteistyötä - puhelin kouraan ja soitto kaverin vanhemmille, jotka saattavat hyvinkin tahollaan pähkäillä ovatko he liian tiukkoja. Kaikenikäisten lasten kanssa tarvittaisiin kollektiivista kasvatusvastuuta. Aikuisten tulisi puhaltaa yhteen hiileen.”
Repokarin mukaan isien ja teinityttärien suhde on pulmallinen, ja on varmasti myös realistista kokea hankaluutta siinä, miten tukea tyttären kasvua, etenkään jos perheessä ei ole aikuista naista. Naiseksi kasvamisessa on monia intiimejä seikkoja, joiden jakaminen isän kanssa ei ole mahdollista. Murrosikään tulevan tytön lähipiirissä pitäisi olla ainakin yksi sellainen aikuinen nainen, jonka kanssa kasvamiseen liittyviä kysymyksiä voisi käydä läpi. Hänen kanssa voisi käydä ostamassa rintaliivejä ja hänelle voisi kertoa kuukautiskivuista. Jos oma äiti ei syystä tai toisesta ole tähän käytettävissä, isovanhempi, joku sukulainen, ystävä tai naapuri voi ehkä toimia apuna.
Lastenklinikoiden Kummien tutkimus selvitti niin ikään vanhempien käsityksiä kasvatusvastuusta. Vastausten perusteella vanhemmat ovat ykkössijalla isovanhempien ja koulun jakaessa toista sijaa. Lapsen kummit ja muut sukulaiset sijoittuvat tärkeysjärjestyksessä ennen valmentajia ja ohjaajia lasten harrastuksissa. Ystävät ja lapsen ystävien vanhemmat tulevat vasta tämän jälkeen. Perheen sisällä kasvatusvastuu on n. 50 % vastaajista mukaan yhtä suuri kummallakin vanhemmista, kun 44,5 % vastaajista on sitä mieltä, että äiti kantaa suurempaa vastuuta lapsista. Vain 4 % on sitä mieltä, että isä kantaa päävastuuta perheen lapsista. Tutkimuksen mukaan 65 % vanhemmista tuntee lapsen kaveripiirin.
Kasvatusvastuun osalta Repokari peräänkuuluttaakin ns. ”koko kylä kasvattaa” -mentaliteettia. Kollektiivinen vastuu on Repokarin mukaan tärkeää erityisesti niiden tapausten kannalta, joissa joku vanhempi joutuu kantamaan arjen vastuun yksin ilman toisen tai toisten aikuisten tukea. Repokarin mukaan on huolestuttavaa, että vain 65 % vanhemmista tuntee lapsensa kaveripiirin.
Tutkimuksen mukaan yli 20 % vanhemmista tietää lapsensa olevan koulukiusattu. Kiusaajan vanhemmaksi tunnustautuu 4,2 % vastaajista, kun 2,7 % epäilee lapsensa olevan kiusaaja. 6,5 % vanhemmista uskoo lapsensa olevan kiusattu, mutta ei ole varma asiasta. 63 % vastaajista sanoo, että heidän lapsensa ei ole koulukiusattu, kun 82 % vastaajista tietää, että heidän lapsensa ei ole kiusaaja.
Repokarin mukaan kiusaaminen tulisi nostaa vahvasti esille yhteisön ongelmana, ei ainoastaan kiusaajan ja kiusatun (sekä näiden vanhempien) välisenä asiana. Kaikkien kouluyhteisön jäsenien osuus kiusaamisessa tulee nähdä ja ottaa puheeksi - myös niiden jotka eivät kiusaa, mutta antavat sille hiljaisen hyväksyntänsä.
Vanhempien kohdatessa tilanteen, jossa tuntemattomat lapset pilkkaavat/kiusaavat jotain lasta kadulla, 22 % puuttuisi tilanteeseen välittömästi. 72 % tarkkailisi tilannetta ja mahdollisesti puuttuisi, kun n. 6 % vastaajista tarkkailisi ja tuskin puuttuisi tilanteeseen.
“Lapset tarvitsevat aikuisen lailla käyttäytyviä aikuisia, jotka ovat riittävän varmoja omista arvoistaan ja asemastaan aikuisena, jotta uskaltavat asettaa reaalimaailman edellyttämät rajat lasten toiminnalle ja näin suojata lapsia - yhtä lailla kiusattuja kuin kiusaajia”, sanoo Leena Repokari. Hänen mukaansa aikuisten olisi myös syytä pohtia onko kiusaamiseen puuttumista koskevat rajat asetettu liian korkealle.
Tutkimuksen mukaan 49 % vanhemmista kokee viettävänsä riittävästi aikaa lastensa kanssa. Selvästi liian vähän aikaa lastensa kanssa viettää n. 8 % vastaajista.
Repokarin mukaan on lohdullista kuulla, että ainoastaan 8 % vanhemmista kokee viettävänsä aivan liian vähän aikaa lastensa kanssa.
(Viime vuonna Lastenklinikoiden Kummien teettämän tutkimuksen mukaan yli 70 % vanhemmista koki viettävänsä liian vähän aikaa lastensa kanssa.)
Lastenklinikoiden Kummit ry:n tutkimus tehtiin osana suurta kampanjaa lasten ja nuorten mielenterveysongelmien ehkäisemiseksi.
Tutkimuksen Power Point -esitys ladattavissa tästä!
Lisää lastenpsykiatri Leena Repokarin kommentteja
Lisätietoa:
Maria Ekroth, p. 09-68245215 tai 040-707 9114, maria.ekroth@kummit.com
Matti Valli, p. 09-68245214, matti.valli@kummit.com
|
